Huomenna se sitten on. Päivä, jota olen pelännyt viimeiset 2 viikkoa. Samalla se on päivä, jollaista olen itselleni odottanut jo tovin. Paras ystäväni on huomenna viimeistä päivää meillä töissä, viettää sitten muutaman todella todella ansaitun päivän "työttömänä" kunnes aloittaa uudessa paikassa.
Huomisen jälkeen kaikki muuttuu. Työpaikan jo muutenkin _heikohko_ rakenne kokee mielettömän kolauksen, enkä ole yhtään enää varma kestääkö se/me sitä. Me kyllä pysymme siellä, mutta minkä kustannuksella, onkin toinen asia. Mitä hemmettiä tässä nyt enää tekisi.. Feikkaisi päivä toisensa jälkeen että joo, on ihan kivaa. Minua ei suoraan sanoen kiinnosta inan tippaa ketä sinne ollaan palkkaamassa, kuka ne kouluttaa (minä) tai oppivatko ne mitään. Ei kiinnosta. Kun on kouluttanut jo kohta kymmenkunta työntekijää joista tällä hetkellä paikalla on enää kaksi, kohta ehkä vain yksi, voin kertoa että frustraatio on melkoinen. Kiva katsoa ihminen toisensa jälkeen kun kaikki kulutetut tunnit häipyvät ovesta ulos. Alitajuisesti mietin, mikä tuntimäärä, mikä rahamäärä ja mikä työpanos heihin on upotettu. En ajattele että paljonko firma on hävinnyt vaan mikä osatekijä minä olen siinä..

Huomisen jälkeen ei ole mitään, ei edes sitä yhtä isoa syytä mennä töihin. Huomiselta haastattelulta en odota mitään, haluan vain nähdä senkin paikan toimintaa.

http://www.youtube.com/watch?v=L0aW-uXSO3A

Pariisin kevät- Pikku Huopalahti
Iskee!!