Ilmeisesti olen onnistunut tehtävässäni niin hyvin ettei kukaan lukija viitsi edes kirjoittaa kommentteja. Pitäisikö tämä nähdä niin että olen todella syvällä :D Ei vaan..enpä ole tänne kommenttitarpeeseeni tullut edes avautumaan,,Lähinnä kai vain koitan selvittää päätäni.

Treenit peruttiin tältä illalta joka on todella syvältä, torstaina ei pääse koska pitää käkkiä töissä ties mihin asti ja sunnuntaina on järkkäkurssi. Että se siitä. Nyt arvon että lähdenkö lenkille köhnimään ja rykimään vai jäänkö kotiin katsomaan OC:ta jota en ole pitkään aikaan edes seurannut, oikeasti. Tuntuu taas turvallisemmalta jäädä kotiin mutta ulkoilmakaan ei voi olla pahitteeksi, eihän? Harmi kun jefua ei voi heittää itsekseen enkä ole vielä keksinyt keinoa jolla saisin itseni jaetuksi kahtia. Jos olisinkin niin laittaisin sen toisen puoliskoni ehkä mielummin jonnekin muualle kuin heittelemään palloa kanssani...

Mutsin kanssa ei olla oltu puheväleissä kohta kuukauteen. Siitä voi sitten repiä taas sitä paljonmainostettua huumoria. Nyt ei vaan oikeasti tee mieli edes nauraa, ei itkeä ei mitään. Tekee mieli taas vaan passivoitua. Masentumisen todellinen luonne alkaa taas tuntua todella tutulta ja läheiseltä. Enää ei ole kysymys siitä että tahdonko ja viitsinkö tai edes että päätänkö olla tekemättä mitään tai tehdä edes jotain, ei todellakaan. Nyt kysymys on enää hetkestä, siitä pienestä joka saa niskavillat nousemaan ja sen tunteen takaisin että nyt, tästä kun ei välitä niin kohta voi vaan antaa kaiken olla...Peiton vetäminen korville tuntuu taas niin paljon paremmalta vaihtoehdolta. Eilen oli syvä keskustelu M:n kanssa, vaan minkä se minulle voi...mieli on mitä on ja sen kanssa nyt eletään.

Puhuttiin siitäkin mitä voisi olla jos olisi joskus edes kuullut olevansa jotain tai edes saanut jonkun pienen positiivisen kannusteen sanan edes jostain tekemisestään. Eipä ole vain kuulunut. Perheeni on ollut perussuomalainen duunariperhe, töitä ja töitä. Mihinkään sukuhäppeningeihin ei olla voitu mennä yhdessä kun on töitä ja koko loma on käkitty ties missä mökillä koska on LOMA. Ja loman jälkeen on tehty taas töistä. Kerran käytiin Linnanmäellä, taisin olla korkeintaan 10v. En muista että olisimme koskaan käyneet esim. laivalla perheenä. Korkeasaaressa taidettiin käydä kun olin 5v. Minulla on ollu perhe ja vanhemmat mutta ei mitään todellsta rakastavaa kotia, olkoonkin että olen ollut kuulemma odotettu lapsi. Senkin olisi voinut ehkä joskus näyttää. Mitään ylenpalttisuutta en olisi tarvinnut, en vain muista koskaan että minulle olisi kerrottu mitään hyvää, ei mistään. Jotenkin nyt tuntuu niin vahvasti siltä että ei ole mitään, ei ketään eikä missään. Ne, joilla ei ole lähimpiä pitävät minua varmasti epäkiitollisena paskana mutta pitäköön. Joskus se että on vanhemmat ja läheiset ei ratkaise mitään jos nämä eivät osaa tehdä mitään eivätkä kommunikoida ulospäin.

Mitä enemmän tätä ajattelen sitä enemmän masennun ja eriydyn. Sitä enemmän tekee mieleni muualle, pois, mihin tahansa. Erakoituminenkin tuntuu todella hyvältä vaihtoehdolta, jonnekin, muualle...nyt ehkä pitäisi taas tehdä jotain...en enää tiedä...kuka tietäisi..