Ei ole mitään niin surullista fiilistä kuin se, että näkee ystävänsä kärsivän, ja tietää vielä itse ettei mikään maailmassa auta siinä olotilassa. Siis muu kuin esim. 6 viikon etäisyys työpaikasta...kokemusta on. Työkaveri teki saman mitä itse tein ennen kesälomaa. Saikkaria oli saatava, oma jaksaminen oli piipussa eikä mitään ulospääsyä näkynyt. Olen täysin tuon ihanan ystävättäreni, aurinkoni, tukena että hän nyt löytää sen mitä me kaikki niin haluamme: uuden työpaikan. Hel*ettihän siitä repes töissä kun yksi on poissa loppuvuoden. Onneksi on, olisi kuulemma saanut tammikuunkin vielä saikkariksi jos olisi halunnut. Lääkäri oli sanonut että jos nyt sitten vaikka lähtisitte kaikki sieltä..tai heittänyt ehdotuksen ilmaan.. Ensimmäinen tyyppi siitä lafkasta joka oikeasti näyttää tajuavan jotain..
Hel*etin hienoa olla "kolmissakymmenissä" ja olla jo kertaalleen (ellei useamminkin) kärisnyt jonkunlaisesta loppuunpalamisesta... On se kivaa olla työelämässä...
Onneksi tänään edes tulee HOUSE