Tuli tänään kun toinenKIN samaan paikkaan hakeneista sai kutsun haastatteluun, eipä siinä mitään. Syö vaan entistä enemmän vaikka olen jo tavallaan puskenut asian taka-alalle. Turhauttaa niin vietävästi, vaikka kovasti yrittävät että kyllä mullekin flaksi käy. "Joojoo.." uskottavaa kuin jääpalojen myynti eskimoille..kaipa se on taas se ajatus joka ratkaisee..

Samalla kenkuttaa ihan raivoisasti se, että vaikka miten yrittäisin treenata ja tehdä mitään niin kaikki tuntuu kuolevan. Yksin treenaaminen kyllä onnistuu vaikka päällä seisten mutta motivaatio kuolee ihan taatusti nopeammin kuin koskaan.. Joka puolelta tuntuu tunkevan kaikenlaista pientä kenttähommaa ja stressi siitä ettei pitäisi syödä, ettei pitäisi iloita ja että pitäisi vaan treenata, käydä reeneissä ja juosta töissä tuhoaa vähäisenkin mielenkiinnon oikeastaan kaikkeen..

Herranjeesus että taas kuuppaa kiristää..