Perjantaiaamuna piti mennä salille juoksemaan, pää oli niin jumissa etten kertakaikkiaan voinut herätä yhtään aiemmin.. "kiva". Illalla käytiin syömässä mutta ei mitään isoa ja kermaista vaan ihan perussettiä Paninissa jossa on kyllä ruuan laatu ja hinta kohdallaan. Pienet sille.. jotenkin kokoajan painaa vaan tämä "painavuus" ja paino ja syöminen ja liikkuminen ja stressi ja ARGH. Kepo ei jaksa kuunnella.. enkä voi sitä siitä syyttää.. Ei se ole koskaan ollut lihava eikä se tajua miltä se tuntuu..

Tänään siivosin koko aamun, laitoin vaatetta vähän Afrikan lapsille kiertoon ja nappasin neiti Koirasen kainaloon ja painelin Kupittaalle lenkille. Jotain hyvää sentään..

Ruuaksi hyvää päärynä-juusto-pähkinä-salaattia.. siinäpä ne suurimmat..

Mä olen.. olen henkisesti niin rikki että mun sisäinen peili itkee verta. Mun huono itsetuntoni näkyy jo joka puolella..mun ei ole missään hyvä. Mietin vaan kokoajan että miten ihmeessä tähän on tultu..

Mä syön todella huonosti taas. Kepo on huolissaan ja tekisi mulle varmaan vaikka mitä ruokia mutta kun en mä tahdo.. välillä ratkean taas aivan sikana kaikkeen mutta toisinaan pystyn olen (olen opettanut itseni olemaan) syömättä enkä edes tunne nälkää.. Joo, on tää ilmeisesti syömishäiriötä.

Parhain olo on pitkään aikaan ollut silloin kun alkukesästä oli kesä edessä, traineri hankittuna ja saliohjelma toimi ja virtaa riitti. Nyt kaikki on taas niin rempallaan, kouluja kaksi käytävänä ja jäätävä työstressi...

Kaipaan niin jotain apua tähän...

Kepo lähti metsälle. Viime viikko on ollut jotenkin muutenkin aivan hirvittävän raskas. Onneksi Neiti Koiranen alkaa olla paremmassa kunnossa ja lähes terve joten siitä ei nyt tarvitse sillä tavalla kantaa huolta. Ainut huoli on minä itse.. alan varmaan taas toistaa samaa kuviota kun alkuvuonna aloitettuani iltaopiskelut.

Ehkei ihminen vaan kestä määräänsä enempää.. 8-16 töitä, 17.15-20.20 koulua, sitten kotiin. Sama toistuu neljänä iltana viikossa, treeneihin pitäisi ehtiä ja hoitaa toista koulua tässä sivussa. Töissä menee hermo.. oikeasti ja tieto siitä että kaksi parasta työkaveria jää kohta mammalomalle ahdistaa.. ketä mulle jää sinne, ei ketään.. sitten olen taas totaalisen yksin ja eristäydyn varmaan lisää.

Voi kun olis rahaa.. sillä sais ostettua aikaa ja vois vaikka puolivuotta opiskella täyspäiväisesti päiväopiskelijoiden kanssa kursseja pois, mutta ei.. Olin viikon palkattomalla lomalla elokuussa ja se söi rahavarat niin nolliin että nyt taitaa olla 25e rahaa tilillä. Sillä pitäisi suoritua tämä viikko täällä kotona ilman kepoa..autoa..

Itkettää jo pelkkä ajatus tästä viikosta.. pitkiä päiviä, yksinäinen viikko. Onhan mulla pari koiraa täällä mutta ei ne saa mun päätä kasassa pysymään kuin siten etten ehkä voi vaan maastoutua kotiin.. Tekis mieli ottaa viikko saikkarilla jollain syyllä ja painella kepon perään itäiseen provinssiin..

Jäätävä, rajoittava, vaativa väsymys. Migreeni, kaksi kertaa samalla viikolla. Niin loppu..niin niin niin loppu.

Jostain oli luovuttava...

Anteeksi.

Anteeksi siitä etten jaksa ihan joka viikko käydä kahta kertaa treeneissä, anteeksi. Anteeksi että minun pitää istua ensin töissä, sen jälkeen mennä kouluun ja istua siellä vähintään 20.15 asti että ehtisin viimeistään puoli yhdeksäksi treeneihin. Anteeksi että joskus pitää kuunnella viimeinen varttikin koulussa, esim. tenttivinkkejä, enkä näin ollen ehdi vaan enää kunnolla treeneihin. Valintoja kyllä, huonoja, mitä ilmeisemmin.

Anteeksi myös siitä että en aina torstaisin voi lähteä 45 minuuttia aiemmin koulusta, ehtiäkseni hallille. Sorry, olen todella pahoillani siitäkin. Sillä koska olen näin huono ihminen, joka vain vätystelee kotona ja hengaa ja kuluttaa aikaansa makaamalla sohvalla, en ole oikeutettu harrastamaan sitä vähääkään täysipainoisesti vaikka niin yritän. Siksi minua siis saa haukkua ja solvata kun en ole paikalla, sekä vielä kiristää peliajalla. Toki, sehän nyt on selvää. Kun ei ole paikalla ei saa treeniä eikä näin ollen pelaa. Loogista kyllä, reilua kyllä, se, että minä (ja eräs toinen) olemme ainoat tällaisen kohteena on tietysti arveluttavaa.

Muille riittää se etteivät ne ikinä ilmoita edes tulevatko treeneihin vai ei. Ei tarvitse, ei kiinnosta ei viitsi. Ne pelaavat, niitä kehutaan ja ne loistavat. Osaavat kuulemma, ovathan ne harjoitelleet kokonaista viisi viikkoa... Me, vaivaiset 4 vuotta.

Anteeksi siitä etten aina jaksa puhua, minua väsyttää 15 minuuttia ennen treenien loppua kun en saa syötyä päivän aikana ja pakka vaan yksinkertaisesti hajoaa jossain vaiheessa kun päivien pituus venyy aina vähintään 10-11 tuntiin..yleensä enemmänkin.

 

Iso, polvillaanpyydetty anteeksi siitä etten ole ollut kahtena viime kertana treeneissä. Kaikilla muilla oli sentään viime viikolla hiihtoloma..ihan koko viikon, minä olin kertaalleen treeneissä. Lomasta ei ollut tietoakaan, nyt se siintää sentään jossain edessä. Anonko sen vapaaksi valmentajalta..vai pitäisikö perua uudelleen sekin loma...